Tapahtumakalenteri.

Lähiaikoina tapahtuu: (ja blogiin lähempänä ajankohtaa kirjoittautuu)

21.03.06 Ti: Stand up klubi Hanuri @ ravintola Base
Markku Pajarinen, Ida Grönlund ja Outi Keskevaara.
EDIT: en ollut taaskaan paikalla, sillä jouduin edellisenä yönä lähtemään päivystävälle lääkärille joka käski levätä seuraavan päivän.

02.04.06 Su: Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen Match Show, eli epävirallinen koiranäyttely (allekirjoittanut on siellä tekemässä vapaaehtoistyötä)

Coming soon

Kevät?

Kummelin Jackpot

Tässä heti aluksi on sanottava, niin vaikeaa kuin se onkin, että Kummeli -ryhmä ei enää ole siinä samassa iskussa, kuin mitä olivat joskus kulta-aikoinaan.
Odotin Kummeli elokuvalta paljon enemmän naurua, kuin mitä se sitten loppujenlopuksi tarjosikaan.
Toki elokuvassa oli Kummelille ominaisia piirteitä, mutta aihe ja koko elokuva oli Kummeli elokuvaksi.. noh, liian vakava. Ehkä Kummelin äijätkin ovat aikuistuneet ja kypsyneet, eivätkä enää pysty samanlaiseen irroitteluun kun mitä Kummeli on parhaimmillaan ollut.
Paljon nimekkäitä henkilöitä oli mukana elokuvassa kuten mm. André Wickström ja Oiva Lohtander. Muistan jossain myös mainostettaneen, että mukana elokuvassa näyttelee myös Danny, mikä on mielestäni hyvin, hyvin liioitellusti sanottu Dannyn 2 minuutin roolista elokuvassa.
Elokuva aiheineen alkoi tuntua erehdyttävästi Kaurismäkeläiseltä paatokselta (ei sillä että Kaurismäessä vikaa olisi, mutta jotenkin se ei ole ensimmäinen mielleyhtymä jota etukäteen olettaisi Kummeli elokuvasta syntyvän) suomalaisten ihmisten surkeista kohtaloista. Huumoria yritettiin toki kovasti tässä Kummeli elokuvassa viljellä, mutta se tuntui väkinäiseltä, eikä siihen tuntunut enää olevan samanlaista otetta kun esimerkiksi aiemmissa Kummeli elokuvissa.
Kummeli nauttii kuitenkin edelleenkin sellaisesta kansansuosiosta, että Jackpotin myötä lienee jälleen kirjoitettu uusi luku kotimaisen elokuvan historiaan.

ps. Elokuvan lopputekstien aikana taustalla soi biisi "tää biisi jää soimaan sun päähän" (tai jotain sinnepäin), jonka lyriikat sisälsivät edellä mainittua lausetta hoettuna useaan kertaan. Ja pakko vielä harmikseni todeta, että vaikka kuinka yritin niin kyseinen biisi ei jäänyt soimaan mun päähän, vaan elokuvateatterista ulos astuttuani en muistanut kappaleen melodiaa vaikka yritin sitä kuumeisesti tapailla.
Palannenpa siis takaisin Kummelin muutaman ensimmäisen tuotantokauden dvd:iden ja Artisti maksaa- levyn pariin, ne jos mitkä ovat sitä aitoa ja alkuperäistä, kunnon Kummelia.

Coming soon

Kummeli Jackpot.

Depeche Mode Areenalla 21.2.06

Kauan odotettu Depeche Moden keikka koitti sitten vihdoin 21.2, ja flunssasta ja tukkoisesta olostani huolimatta olin minäkin siellä paikan päällä kera poikaystäväni.
Saavuimme hyvissä ajoin paikalle, että ennätimme rauhassa heittää ylimääräiset tavarat narikkaan ja katsella myytäviä DM paitoja, jotka jäivät sitten kuitenkin ostamatta kalliin hinnan johdosta (itselläni ei ainakaan varaa maksaa paidasta 40 euroa).
Ihan hyvä, että varattiin aikaa, sillä piti tehdä vielä ekstrakeikka narikalle, kun olimme lahjakkaasti unohtaneet lippumme takkiemme taskuun ja niitä tarvittaisiin vielä istumapaikkojen selvittämiseen ja sen semmoiseen.
Noh, pienen sinkoilun jälkeen tapasimme sitten äijäkkeeni kaverin ja hänen miehensä ja pääsimme istumaan. Paikkamme olivat ihan hyvässä kohdassa, suht. keskellä, mutta aika kaukana lavasta, kiikarit olisi kieltämättä pitänyt olla mukana.
Pian aloittikin lämppäribändi The Bravery, jonka keikka oli aika .. noh, miten sen nyt sanoisi, ei jouokosta erottuva. Hyviä introja biiseillä kyllä oli ja niin poispäin, mutta tuntuu, että samanlaisia bändejä tästä maailmasta löytyy jo useita muitakin, eikä tästä jäänyt sen erikoisemmin mitään käteen.. Ja tämä analysointini siis aivan täysin vain tämän yhden keikan perusteella, voi olla että muuttaisin näkemystäni jos kuuntelisin yhtyettä enemmän.
The Braveryn ja tauon jälkeen päästiinkin sitten jo itse asiaan, eli illan tähdet, Depeche Moden ukot pääsivät lauteille ja yleisö (itseni mukaanlukien) hurrasi. Keikan aloitti uuden Playing an angel levyn aloitusraita A pain that I’m used to, jonka jälkeen keikka olikin taattua Depeche Mode menoa. Bändi soitti niin uusia, kuin vanhempiakin biisejään, sisältäen kaikki suosikkini, kuten esim. Walking in my shoes ja iki-ihana hitti Enjoy The Silence.
Meidän paikoiltamme näki vain muurahaisen kokoisen, lavalla liikehtivän ja kiemurtelevan Dave Gahanin(plus muurahaisen kokoiset muut bändin jäsenet), mutta onneksi taustalla näkyi isohkolla screenillä, että mitä lavalla oikein tapahtui, niin pääsimme mekin osalliseksi Gahanin upesta lavakarismasta. Paikaltamme näimme myös keikan kenttäyleisön kokonaisuudessaan, mikä oli aika sielua värisyttävä kokemus katsoa kun koko kenttäyleisö heilutti käsiään samaan tahtiin Gahanin kanssa. Gahan näytti myös sen, että kuinka paljon ääntä lähtee jäähallillisesta suomalaisia ja voin sanoa, että aika paljon. Yleisö lauloi muun muassa Enjoy the silencen ensimmäisen kertosäkeen kokonaan.
Yleisö huusi yhtyeen myös kaksi kertaa takaisin lavalle soittamaan ja encore olikin aivan nautittavan pitkä, ainoa asia, joka vei hieman musiikkinautintoa omalta osaltani pois, olivat kirkkaat ja äkkinäiset valaistukset jotka kävivät silmiini ja jo valmiiksi tukkoiseen päähäni aiheuttaen minulle mojovan päänsäryn. Kun kirkas valo oli pari kertaa välähtänyt suoraan sisälle aivojeni sopukoihin, yritin ennakoida että milloin seuraava välähdys taas tulee ja sulkea silmäni, mutta kehnolla menestyksellä.
Kaiken kaikkiaan täytyy kyllä silti sanoa, että keikka oli todella hyvä ja kokemisen arvoinen elämys, eikä yhtään kaduta, että lähdin sen kokemaan puolikuntoisena. Vaikka keikka oli flunssaiselle fyysisesti raskas, niin antoi se kaiken henkisesti monin verroin takaisin.

Valitettavasti tiistain 7.3. Stand up klubi Hanuri jäi meiltä väliin sairastapauksen vuoksi, olen ollut tässä jo muutaman päivän mojovassa flunssassa.



Huomenna olisi Vanhalla:


(lähde: www.vanha.fi)

Esiintymässä stand-up -komediennet:
Lotta Backlund
Ida Grönlund
Krisse Salminen
Heli Sutela
Helena Valtonen

Saa nähdä jos tuonne jaksaisi.
EDIT: No enpä jaksanut. Syytän flunssaa. Noh 21.3 sitten taas Hanuriin.

Fight Club sekä Surkeiden sattumusten sarja (Huom! Niille jotka elokuvia eivät ole nähneet: SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA!)

Pieni sisäinen elokuvakriitikkoni nostaa jälleen päätään ja päätin ennen Depeche Moden keikan jälkipuintia paneutua kahteen viimeaikoina näkemääni elokuvaan, joista pidin.

Mistä aloittaisinkaan...

Fight Club:

Kerrassaan nerokas elokuva, nerokkaasta aiheesta. Juoni tiivistettynä:(HUOM! Niille sivistymättömille jotka eivät tätä elokuvaa ole vielä nähneet: SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA!) Kaksi kaverusta perustavat tappelukerhon, mutta oikeasti kaksi henkilöä onkin yksi henkilö.
Elokuva kaikessa sekopäisyydessään onkin ehkä realistisempi kuin voisimme luulla, hieman karrikoiden tietenkin. Miehet purkavat paineitaan ja energiaansa tappelemalla keskenään. Joukossa näyttää olevan miehiä laidasta laitaan, on pukumiehiä, jotka töiden jälkeen tulevat purkamaan paineitaan ja turhautuneisuuttaan ja on laitapuolenkulkijan oloista heppua ja on niitä jotka tappelevat aivan muuten vaan. Tappelukerhon suosio on taattu ja seuraavana päivänä selitellään maailmalla että miksi huuli on halki ja silmä mustana. Kerhon ensimmäinen sääntö kun on: kerhosta ei puhuta. Elokuva tuo esille primitiivisen miehen nykymaailmassa. Miehen, jolla on taistelun ja reviirinpuolustamisen tarve, mutta ei luontaista tapaa sitä toteuttaa. Ehkä juuri tämän takia tappelukerho saavuttaa niin suuren suosion, että lopulta tilanne riistäytyy käsistä.
Eikä siinä vielä kaikki! Oman ulottuvuutensa elokuvaan tuovat nämä kaksi kaverusta, kerhon perustajat. Alkuasetelma on herkullinen, eikä siitä voi millään aavistaa, miten elokuva tulee päättymään. Toinen kaveruksista on hillityssä toimistotyössä ja muutenkin väritön persoona, osana harmaata massaa. Hän tapaa lentokoneessa saippuaa myyvän henkilön, joka osoittautuu spontaaniksi ja räväkäksi henkilöksi, juuri sellaiseksi kuin hän itsekin tahtoisi olla... ja niin hän ehkä onkin, mutta sen älyämiseen niin hänellä, kuin katsojallakin kestää oma aikansa.




Surkeiden sattumusten sarja:

Jos ei tietäisi, niin tätä elokuvaa voisi aivan suoriltaan luulla Tim Burtonin ohjaamaksi. Läpi elokuvan vallitsee niin Burtonmainen tunnelma, että elokuva on melkein Burtonmaisempi kuin Burtonin elokuvat itse. Ohjaaja ei kuitenkaan ole Tim Burton, vaan Brad Silberling. Elokuva pohjautuu Lemony Snicketin, eli Daniel Handlerin kirjoihin.
Elokuva kertoo Baudelairen kolmesta lapsesta, jotka jäävät yllättäen orvoiksi. Tästä alkaa surkeiden sattumusten sarja, jolle ei loppua näy. Muhkean perinnön toivossa Kreivi Olaf (Jim Carrey) lupaa ottaa orvot huostaansa, mutta on kaikkea muuta kuin ihanteellinen kasvatti-isä.
Jim Carreylle täytyy kyllä antaa kunniamaininta roolistaan ilkeänä ja pahana Kreivi Olafina. Carreyn naamanvääntelyyn tottuneelle tämä elokuva toi mukavaa vaihtelua. Kreivi Olaf on ilkeä, hirvittävä ja täysin epäoikeudenmukainen ja Jim Carrey ilmeineen tuo hahmoon viimeisen silauksen. Myönnettäkööt, että olen Carreyn roolisuorituksen suhteen todella positiivisesti yllättynyt, sillä oletin, että en pysty näkemään Carreytä minään muuna kuin hulluna naamanvääntelijänä. Tietyillä ilmeillä oli olennainen rooli tässäkin hahmossa, mutta liika kuminaamaisuus oli tälläkertaa tipotiessään. Kreivi Olaf on salaperäinen ja omalaatuinen, kuin Jali ja Suklaatehtaan Villi Vonkka. Olemuksessa on jotain eteeristä ja mahtipontista.
Lapsinäyttelijät (Emily Browning, Liam Aiken, Kara ja Shelby Hoffman) olivat.. noh, mielestäni perinteisiä lapsinäyttelijöitä. Lasten roolisuorituksissa häiritsi hieman (aivan kuten Narnia- Velho ja leijona- elokuvassakin) näyttelijöiden ajoittainen teennäisyys, mutta se ei haitannut olennaisesti, sillä elokuvan maailma oli muuten niin mukaansa tempaava. Lapsinäyttelijätkin suoriutuivat kaikenkaikkiaan kuitenkin mallikkaasti ja erityisen hurmaavia pienen Sunny- tytön roolissa olivat kaksostytöt Kara ja Shelby Hoffman.
Senverran elokuvasta paljastettakoot, että surkeiden sattumusten sarjan jälkeen luvassa on onnellinen loppu. Tai siis, niin onnellinen kuin niissä olosuhteissa on mahdollista.

Coming soon

Depeche Mode Areenalla 06.03.2006

ARS 06 ja muuta taidehärpäkettä

Kävimme harrastamassa kulttuuria paljon puhutussa ARS 06 näyttelyssä. Tähän alkuun täytyy mainita, että näyttelyn hinta ihmetytti, se oli 6,50 euroa... opiskelijalta, melko paljon, sanoisinko.
Noh, kuudella ja puolella eurolla sain ARS06 tarran, joka liimattuna kehooni toimi pääsylippuna näyttelyyn, joten eikun nykytaidetta tutkimaan.
Minulle on kovin vaikea kirjoittaa tästä näyttelystä, sillä kierroksemme aikana kohdalleni osuneista töistä ei mikään herättänyt kovin suuria tunteita. Täytyy kyllä sanoa, että en pitänyt työstä, jossa oli käytetty täytettyjä eläimiä, mielestäni eläin tarvitsee samanlaisen kunnioituksen kuin ihminenkin, myös taiteessa ja sen teossa.
Koko näyttelyä emme edes tainneet käydä läpi, osasyynä lienee reistailevat jalkani jotka huusivat leipää kävellessä. Joitain töitä ennätimme kuitenkin katsoa.

El- Perro ryhmän installaatio Security On Site: Luovaa turvallisuutta, 2003-2005

Kerrassaan ahdistava installaatio, mutta piti sitä silti kokeilla. Teos on siis koppi, johon mentiin sisälle, aivan kuin hissi, joka ei kuitenkaan liikkunut. Kun painaa kopin sisällä olevasta nappulasta, niin ovet pamahtavat kiinni. Olet aivan kuin toisessa maailmassa, kuin Matrixin välivaiheessa, todellisuuden ja keinomaailman välissä harhailemassa. Oman ulottuvuutensa työhön toi se, että jos luottohenkilösi kopin toisella puolella päättää poistua paikalta, niin jäät kopin vangiksi. Ideana kun on se, että ovet saa auki vain silloin kun kopin ulkopuolella oleva "luottohenkilö" painaa ulkoseinässä olevaa keltaista nappulaa samaan aikaan, kun sinä painat kopin sisällä omaasi.
Oli helpottava tunne päästä ulos kopista.

Walter Martinin ja Paloma Muñozin lumihiutalepallot

Kaikilla meillä on varmaan joskus ollut lasinen pallo, jota ravistelemalla "lumihiutaleet" sinkoilevat pitkin pallon seiniä peittäen alleen joulupukin, tai muun talvisen hahmon.
Harvalla meistä kuitenkaan on ollut lasisisia palloja, joiden sisällä tapahtuu murhia ja onnettomuuksia. Näissä töissä oli todella jännä elementti. Oli yhdistetty viattomuutta, lapsuutta ja rauhallisuutta kuvaava lasinen lumihiutalepallo levottomiin aiheisiin. Oli mies, joka oli kärrännyt verisillä kottikärryillä ruumiin jätesäkissä laiturille. Oli mies, joka istui jyrkänteenreunalla hyppäämäisillään alas... Kuten Kiasman omassa ARS 06 esittelylehtisessä sanotaan, pallot ovat kuin kuvitusta suomalaisen keltaisen lehdistön lööpeille. Pallojen sisällä on omat maailmansa, jähmettyneenä yhteen hetkeen ja yhteen tapahtumaan... voimme vain arvailla, että mitä näille pallon sisällä oleville ihmisille on tapahtunut ennen tätä hetkeä.



Seuraavana päivänä Kiasman hyvin ristiriitaisia tunteita herättäneestä ARS 06 -näyttelystä, harrastimme hieman lisää kulttuuria Ateneumin ja Designmuseon muodossa.
Oli aivan ihanan rauhoittavaa nähdä edellisen päivän psykedeelisen ja kaaoottisen nykytaidepläjäyksen jälkeen nk. "vanhempaa" ja klassisempaa taidetta, ja sitähän Ateneumista löytyy.
Itseäni viehättää etenkin Akseli Gallen Kallelan kuvaukset Kalevalasta, kuinka hän on onnistunut kuvittamaan Kalevalaa niin onnistuneesti ja niin.. niin suomalaisesti. Etenkin Gallen Kallelan kuvaus Kalevalan Ainosta oli henkeä salpaava. Se suomalainen metsä ja suomalainen järvimaisema, Aino ja Väinämöinen oli niin suomalaista kuin olla ja voi ja antaa mielestäni täydellisen oikeutuksen kansalliseepoksellemme.

Designmuseo oli taas oma kokemuksensa ja siellä tunsi henkäyksiä menneiltä vuosikymmeniltä, esinemuotoilun muodossa.
Designmuseossa oli tälläkertaa teemanäyttelynä "Naisen muoto" ja oli mielenkiintoista tutkia vaatteita, kankaita, korkokenkiä ja astioita, joita siellä olikin monenlaisia.
Alakerran kellarissa olikin sitten perusnäyttely, josta löytyi kaikenlaista menneiden vuosikymmenten talouksiin kuuluvaa tavaraa. Itse lienen senverran tuoretta sukupolvea, että monikaan esine ei näyttänyt tutulta, Alvar Aalto jakkaran sentään tunnistin ja sellaisen yhden punaisen syöttötuolin muistan joskus nähneeni jossain.
Kellarikerroksessa näkyi myös vielä toki nykyäänkin käytettäviä ja kodeista löytyviä asioita, muunmuassa koulustammekin löytyviä hitsausmaskeja ja kuulosuojaimia.
Vitriinistä löytyi tietenkin myös Kaj Franckin ja Tapio Wirkkalan ajattomia esineitä.

Coming soon

ARS 06 ja muuta taidehärpäkkätä.

Stand up komiikkaa Basessa 21.02.06

Stand up komiikkaa Basessa 21.02.06
Stand up Klubi Hanuri :D

Jälleen pitkän tauon jälkeen löysimme ystävättäreni kanssa opiskeluntäyteisistä aikatauluistamme pienen kolon rentoutumiseen ja suuntasimme perinteiseen tapaan ravintola Baseen stand uppia kokemaan.
Basessa käynti on kyllä aina kokonaisvaltainen elämys, se on aivan ainutlaatuinen paikka kodikkaassa ja hämyisässä tunnelmassaan. Oman vivahteensa Basen tunnelmaan tuo hyllyissä vapaasti pöytään otettavissa olevat seurapelit joista pelasimme illan aikana (Stand upia odotellessa) Aliaksen kertaalleen läpi ja Trivial Pursuitia siihen pisteeseen, että molemmilla oli kaksi kakkupalaa koossa. Tasapeliin oli hyvä päättää.
Basessa käynti elämyksen kruunaa aivan mahtava henkilökunta, joka vastasi hienosti asiakkaan (eli minun) toiveisiin ja räätälöi vegaanisen tomaattipasta-annoksen, vaikka sellaista ei ruokalistalla ollutkaan. Basen henkilökunnan puheista päättelin, että tomaattipastaa on vegaaneille tehty aikaisemminkin. Lisäksi tomaattipasta oli aivan äärettömän herkullista, ei mitenkään "väkisin" eikä hätäisesti tehdyn tuntuista eikä makuista vaan juuri sellainen ihanan täyteläinen makuelämys mitä tomaattipastalta odottaakin. Ja siinä ruokanautinnon sivussa vatsakin täyttyi. Pasta-annokseen kuului lisäksi ihanaa pehmeää leipää joka koostumuksensa ja makunsa puolesta vaikutti olevan tuoretta. Ei haitannut, vaikka talosta ei vegaanista levitettä leivän päälle löytynytkään, leipä oli jo sellaisenaan niin maukasta ettei se mitään lisäksi kaivannutkaan.
Basen tunnelma on jotain aivan sanoinkuvailematonta, se täytyy itse kokea, sitä ei voi kuvailla. Suosittelen rauhallista iltaa kaverin kanssa tai kaveriporukalla hauskan seurapelin parissa.

Ja nyt sitten illan stand up antiin.
Lavalla oli silläkertaa kolme miespuolista koomikkoa Mika Eirtovaara, Ari Tuominen ja Jukka Lindström. Kolme aika erilaista ja eri asioista ammentavaa koomikkoa, mutta silti niin hauskoja, että en suinkaan ollut ainoa joka nauroi katketakseen tämänkertaisessa Stand up Klubi Hanurissa.
Koomikoilla oli jokaisella oma olemuksensa lavalla ja tämä kolmikko edusti persoonia laidasta laitaan. Oli rauhallista ja totista insinööriä, ehkä hössöttäjää ja peruslunkia olemusta ja kaikkien jutut naurattivat ja ottivat yleisönsä.
"Salin" etuosassa istui seurue, joka innostui kommentoimaankin paljon lavalta heitettyjä juttuja ja ihailtavaa miten koomikot pystyvät mitä ilmeisimmin improvisoimaan tilanteen mukaan ja vastaamaan nerokkaasti ja hetkeäkään miettimättä yllättäviinkin tilanteisiin. En usko, että kellään ihmisellä on mahdollisuutta varautua etukäteen kaikenlaisiin tilanteisiin valmiilla repliikeillä, joten ei voi kuin ihailla niitä koomikoita joilla ei mene sormi suuhun, tuli yleisön seasta sitten mitä kommenttia tahansa.

Ehkä paras stand up ilta tähänmennessä.



ps. Kouluratsastus ei ole tylsä laji! :D

Coming soon

Stand up komiikkaa (ja tomaattipastaa) Basessa 21.02.