Fight Club sekä Surkeiden sattumusten sarja (Huom! Niille jotka elokuvia eivät ole nähneet: SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA!)

Pieni sisäinen elokuvakriitikkoni nostaa jälleen päätään ja päätin ennen Depeche Moden keikan jälkipuintia paneutua kahteen viimeaikoina näkemääni elokuvaan, joista pidin.

Mistä aloittaisinkaan...

Fight Club:

Kerrassaan nerokas elokuva, nerokkaasta aiheesta. Juoni tiivistettynä:(HUOM! Niille sivistymättömille jotka eivät tätä elokuvaa ole vielä nähneet: SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA!) Kaksi kaverusta perustavat tappelukerhon, mutta oikeasti kaksi henkilöä onkin yksi henkilö.
Elokuva kaikessa sekopäisyydessään onkin ehkä realistisempi kuin voisimme luulla, hieman karrikoiden tietenkin. Miehet purkavat paineitaan ja energiaansa tappelemalla keskenään. Joukossa näyttää olevan miehiä laidasta laitaan, on pukumiehiä, jotka töiden jälkeen tulevat purkamaan paineitaan ja turhautuneisuuttaan ja on laitapuolenkulkijan oloista heppua ja on niitä jotka tappelevat aivan muuten vaan. Tappelukerhon suosio on taattu ja seuraavana päivänä selitellään maailmalla että miksi huuli on halki ja silmä mustana. Kerhon ensimmäinen sääntö kun on: kerhosta ei puhuta. Elokuva tuo esille primitiivisen miehen nykymaailmassa. Miehen, jolla on taistelun ja reviirinpuolustamisen tarve, mutta ei luontaista tapaa sitä toteuttaa. Ehkä juuri tämän takia tappelukerho saavuttaa niin suuren suosion, että lopulta tilanne riistäytyy käsistä.
Eikä siinä vielä kaikki! Oman ulottuvuutensa elokuvaan tuovat nämä kaksi kaverusta, kerhon perustajat. Alkuasetelma on herkullinen, eikä siitä voi millään aavistaa, miten elokuva tulee päättymään. Toinen kaveruksista on hillityssä toimistotyössä ja muutenkin väritön persoona, osana harmaata massaa. Hän tapaa lentokoneessa saippuaa myyvän henkilön, joka osoittautuu spontaaniksi ja räväkäksi henkilöksi, juuri sellaiseksi kuin hän itsekin tahtoisi olla... ja niin hän ehkä onkin, mutta sen älyämiseen niin hänellä, kuin katsojallakin kestää oma aikansa.




Surkeiden sattumusten sarja:

Jos ei tietäisi, niin tätä elokuvaa voisi aivan suoriltaan luulla Tim Burtonin ohjaamaksi. Läpi elokuvan vallitsee niin Burtonmainen tunnelma, että elokuva on melkein Burtonmaisempi kuin Burtonin elokuvat itse. Ohjaaja ei kuitenkaan ole Tim Burton, vaan Brad Silberling. Elokuva pohjautuu Lemony Snicketin, eli Daniel Handlerin kirjoihin.
Elokuva kertoo Baudelairen kolmesta lapsesta, jotka jäävät yllättäen orvoiksi. Tästä alkaa surkeiden sattumusten sarja, jolle ei loppua näy. Muhkean perinnön toivossa Kreivi Olaf (Jim Carrey) lupaa ottaa orvot huostaansa, mutta on kaikkea muuta kuin ihanteellinen kasvatti-isä.
Jim Carreylle täytyy kyllä antaa kunniamaininta roolistaan ilkeänä ja pahana Kreivi Olafina. Carreyn naamanvääntelyyn tottuneelle tämä elokuva toi mukavaa vaihtelua. Kreivi Olaf on ilkeä, hirvittävä ja täysin epäoikeudenmukainen ja Jim Carrey ilmeineen tuo hahmoon viimeisen silauksen. Myönnettäkööt, että olen Carreyn roolisuorituksen suhteen todella positiivisesti yllättynyt, sillä oletin, että en pysty näkemään Carreytä minään muuna kuin hulluna naamanvääntelijänä. Tietyillä ilmeillä oli olennainen rooli tässäkin hahmossa, mutta liika kuminaamaisuus oli tälläkertaa tipotiessään. Kreivi Olaf on salaperäinen ja omalaatuinen, kuin Jali ja Suklaatehtaan Villi Vonkka. Olemuksessa on jotain eteeristä ja mahtipontista.
Lapsinäyttelijät (Emily Browning, Liam Aiken, Kara ja Shelby Hoffman) olivat.. noh, mielestäni perinteisiä lapsinäyttelijöitä. Lasten roolisuorituksissa häiritsi hieman (aivan kuten Narnia- Velho ja leijona- elokuvassakin) näyttelijöiden ajoittainen teennäisyys, mutta se ei haitannut olennaisesti, sillä elokuvan maailma oli muuten niin mukaansa tempaava. Lapsinäyttelijätkin suoriutuivat kaikenkaikkiaan kuitenkin mallikkaasti ja erityisen hurmaavia pienen Sunny- tytön roolissa olivat kaksostytöt Kara ja Shelby Hoffman.
Senverran elokuvasta paljastettakoot, että surkeiden sattumusten sarjan jälkeen luvassa on onnellinen loppu. Tai siis, niin onnellinen kuin niissä olosuhteissa on mahdollista.